PINNAN ALLA KYTEE

Gabriel García Márquez(1927-2014): Pelon hetki(La Mala Hora, 1962). Vuonna 1966 ilmestyneestä tekijän autorisoimasta laitoksesta suomentanut Pentti Saaritsa(1941-). WSOY 1982, 190+1 sivua.

Romaanin tapahtumapaikkana on sisällissodan jälkeinen nimeämätön kylä, joka ei ole Márquezin klassinen Macondo, vaikka samat henkilöt esiintyvätkin samankaltaisissa tilanteissa muualla Márquezin tuotannossa Macondoon sijoittuvissa tarinoissa. Että kyseessä ei ole Macondo käy ilmi vain siitä, että kylän pappi mainitsee korvaajansa edellisen seurakuntansa, Macondon, kirkkoherrana.

Pinnan alla kuohuu ja kytee sekä epäluulo, kauna että väkivalta - joka puhkeaa romaanin alussa epäpoliittisena ja lopussa poliittisena väkivaltana. Missä toinen loppuu ja toinen alkaa jää epäselväksi, ja on ehkä merkityksetöntä; mikä on varmaa on se, että huolimatta kylään alunperin teloituksia hallituspuolueen toimesta tekemään tullut pormestari ei yrityksistään huolimatta kykene estämään väkivaltaista menneisyyttä korvaamasta nykyhetken haurasta rauhaa sen enempää kuin kyläläisten salaisuudet voivat säilyä kätkössä.

Kyseessä on varhainen ja Márquezin tuotannon kannalta kohtalaisen vähäpätöinen teos, jossa hänen kypsän tuotantonsa maaginen realismi on korkeintaan läsnä tietyissä realistisen kerronnan absurdimmissa yksityiskohdissa.

KIRJA IHMISEN MIELETTÖMYYDESTÄ

Kurt Vonnegut(1922-2007): Teurastamo 5(Slaughterhouse 5, or The Children's Crusade, 1969). Suomentanut Juhani Jaskari(1930-1988). Kuudes painos, Tammi 2004. 189+1 sivua.

Kirja joka yhdistetään, ja joka teoriassa keskittyy, Dresdenin pommitukseen keväällä 1945, on itse asiassa vain rajoitetusti sitä koskeva. Dresden on keskiössä, jota tarina ja sen päähenkilö kiertävät, mutta sivut joissa kosketellaan itse tapahtumaa muodostavat vain pienen osan kirjasta.

Kirjan teemana ei ole niinkään se, mikä tapahtui Dresdenissä, vaan ihmisen mielettömyys ja mitä se aiheuttaa, Dresdenin noustessa tämän mielettömyyden pääsymboliksi. 

Vonnegutin mukaan kirjan kirjoittaminen Dresdenistä oli hänelle vaikea, lähes ylivoimainen tehtävä. Kirjan rakenne ja se, miten se kiertää kehää liittoutuneiden aikaansaaman tulimyrskyn ympärillä, kuvastaa sitä. Kirjan postmoderni luonne ei ole niinkään kirjailijan monista vaihtoehdoista valitsema, vaan se ainoa muoto jonka hän sille saattoi antaa menestyksellisesti.

Kirjan toinen yhä uudelleen esiinnostettava tapahtuma, iäkkään sotavankiupseeri Derbyn teloitus saksalaisten toimesta yhden astian varastamisen vuoksi Dresdenin raunioista, jää lopulta kokonaan lukijan suoran katseen ulkopuolelle. Yhden miehen tappaminen tästä syystä kun noin 27 000 ihmistä oli kuollut (Vonnegut käyttää holokaustin kieltäjä David Irvingin 135 000 kuollutta, ajalta jolloin Irvingiä pidettiin vielä vakavasti otettavana historioitsijana)  pommituksessa olisi voinut nousta symbolisesti huomattavasti merkittävämpäänkin rooliin, mutta Vonnegut jättää käyttämättä mahdollisuuden tehdä Derbystä sijaisuhrin liittoutuneiden ilma-aseen komentajille. Ihmiselle luontainen yritys antaa merkitys tällaisille tapahtumille ei kestä sodan todellisuutta.

Kirjan yksi sivujuonista koskien tieteiskirjailija Kilgore Troutia antaa mahdollisuuden ymmärtää kirjan tieteiskirjallisen osuuden mielisairaan, päävamman kärsineen Billy Pilgrimin yritykseksi käsittää kokemansa kauhut lukemansa tieteiskirjallisuuden keinoin. Dresdenin kaltaisen tuhon edessä ihmismieli pakenee mielikuvituksen keinoin toiselle planeetalle saadakseen etäisyyttä siihen, jonka keskellä hän nousi Teurastamo 5:n kellarista tulimyrskyn laannuttua.

MURHA JOTA EI ESTETTY

Gabriel Garcia Márquez(1927-2014): Kuulutetun kuoleman kronikka(Cronica de una muerte anunciada, 1981). Käsikirjoituksesta suomentanut Martti Brotherus(1942-). WSOY 1982, 108 sivua.

Vastavihitty morsian palautetaan vanhempiensa kotiin häitä seuraavana aamuyönä, aviomiehen saatua selville ettei hän ole neitsyt, ja hänen veljensä lähetetään kostamaan perheen kärsimä häpeä - tappamalla naisen nimeämä mies, joka tämän mukaan olisi vietellyt hänet. 

Tämä on nuori, vauras naistenmies, jota ei ole kuitenkaan koskaan nähty naisen yhteydessä eikä hän ole tästä ollut kenenkään tieten kiinnostunut. Ehkä nainen nimesi hänet suojellakseen oikeaa rakastajaansa, jälkeenpäin mietitään.

Jälkeenpäin mietitään myös ennen kaikkea sitä, miksei murhaa jonka suuri osa pikkukaupungista tiesi tapahtuvaksi, estetty. Tappajat itse tekivät kaikkensa julkistaakseen suunnitelmansa, ilmeisesti siinä toivossa, että heitä estettäisiin. Mutta tapahtumilla on oma kulkunsa - ehkä heidän avittamansa jotka eivät pidä uhrista, kuten tyttärensä koskemattomuutta suojeleva uhrin äidin kodinhoitaja - ja kaikki etenee vääjäämättömästi kohti päätepistettä, ennalta kuulutettua kuolemaa.

Sattuma tai kohtalo ihmisten muodossa johtavat uhrin puukotettavaksi kotitalonsa ovea vasten sianteurastusveitsillä. Oliko todellisuudessa tapahtunut rikos (jota Márquez on käsitellyt vielä kuvitteellisemmassa muodossa useissa teoksissaan) pelkkä yhteensattumien ja ihmisten välinpitämättömyyden (ja pahantahtoisuuden) aikaansaannos? Vai kertooko se jotakin ihmiselämän vääjäämättömästä kulusta, jota on mahdotonta muuttaa?

ELÄKE JA KUKKO

Gabriel Garcia Márquez(1927-2014): Kukapa everstille kirjoittaisi(El coronel no tiene quien le escriba, 1961). Suomentanut Pentti Saaritsa(1941-). WSOY 1983, 99 sivua.

Lokakuusta joulukuuhun iäkäs eversti, puoli vuosisataa aiemmin käydyn sisällissodan veteraani, käy joka perjantai kysymässä postitoimistosta onko hänen toistakymmentä vuotta odottamansa eläkepäätös tullut ja hoitaa poliisin ampuman poikansa kukkoa.

Näiden kuukausien aikana eläkkeen odotus, joka on rytmittänyt everstin elämää vuosien ajan, hiljalleen menettää merkityksensä kukon rinnalla. Kukko korvaa eläkkeen sinä toivonlähteenä, josta eversti ammentaa voiman jatkaa elämää eteenpäin yhdestä köyhästä, merkityksettömästä päivästä toiseen.

Kukko on taistelukukko, everstin poika oli aktivisti joka ammuttiin koska hän liimasi poliittista julistetta ja hänen työ- ja aatetoverinsa toivovat että kukon voitto tammikuussa alkavissa kukkotappeluissa olisi moraalinen voitto heidän puolueelleen. Everstin astmasta kärsivä vaimo haluaa, että kukko myytäisiin heti jotta he saisivat rahaa ruokaan.

Everstin puolueen ainoa sisällissodista ja puhdistuksista selvinnyt johtomies, don Sabas, sanoo kukon olevan yhdeksänsadan peson hintainen. Iäkäs pariskunta laskee selviävänsä sillä kolme vuotta ja eversti lähtee myymään kukkoa don Sabasille. Tämä (jatkomyyntiä ja voittoa ajatellen, everstille kerrotaan) tarjoaa vain neljäsataa pesoa, mutta antaa ennakkoa - pöytään saadaan ruokaa.

Lopussa eversti joutuu kohtaamaan ristiriidan kylän odotusten, vaimonsa toiveiden ja heidän taloudellisen tilanteensa välillä - ja kohtaamaan poliisin, joka ampui hänen poikansa ja osoittaa häntä itseään vuorostaan kiväärillä. Näiden ristipaineessa hän tekee päätöksensä:

- Sano mitä me syömme...

- Paskaa.

SUKUPUOLIROOLIT TEKIVÄT KIRJAILIJAN

Virginia Woolf(1882-1941): Oma huone(A Room of One's Own, 1928). Suomentanut Kirsti Simonsuuri(1945-). Kolmas painos, Tammi 1999, 155+1 sivua.

Vaikka miesten valta yhteiskunnassa vähenee ja perinteiset sukupuoliroolit muuttuvat - niin kodin sisällä kuin sen ulkopuolella - voitaneen todeta että perheellisen naiskirjailijan mahdollisuus toteuttaa kutsumustaan on edelleen ajallisesti ja tilallisesti, vaikkei ehkä enää taloudellisesti, rajoittunut. Tässä mielessä itse lapsettoman Woolfin (olisiko hänellä ollut aikaa kirjoittaa jos hän olisi kantanut, synnyttänyt ja kasvattanut ajalle tavanomaiset puolisen tusinaa lasta?) klassikko puhuttelee edelleen muuten kuin kirjallisuushistorian, naistutkimuksen ja kulttuurihistorian osalta.

Kirjailijalle aika, oma aika, on vielä kalliimpaa kuin normaalille ihmiselle koska hermojen lepuuttamisen ja henkisten voimavarojen keräämisen sijaan hänen täytyy noina hetkinä kuluttaa niitä. Ei levätä ja rauhoittua, vaan luoda ja hioa. Mieskirjailijalle aikaa on yhä enemmän, kaikkein tasa-arvoisimpia ja harvinaisimpia etenkin jälkikasvun omaavia suhteita huolimatta - voidaan sanoa, että naiskirjailijan tunti on 45 minuuttia. (Onko se 45, on sivuseikka; joka tapauksessa se on vähemmän kuin miehen 60 minuuttia.)

Mitä Woolfin kirjallisuushistorialliseen aiheensa taustoittamiseen tulee, niin voimme todeta, että naiskirjailijoita oli enemmän kuin hän antaa ymmärtää ja heitä oli aiemmin. Toki heitä oli vähän, toki he tulivat ennen 1700-lukua lähes kokonaan yläluokasta ja heidän tuotantonsa löysi harvemmin tiensä painettavaksi ja sai pienemmän yleisön. Tässä mielessä vauraus (joka ostaa palvelijoita ja lastenhoitajia) toi sekä (aviomiehen hallinnoimaa) taloudellista pohjaa ja sen kautta ajallista tilaa varhaisille aatelisille naiskirjailijoille.

Mitä omaan huoneeseen tulee, niin oma huone itsessään on käsite joka olisi ollut vaikea ymmärtää ennen samaista 1700-lukua joka näki yksilöllisyyden ja yksilöllisyyden kasvun. Mieskirjailijalla oli enemmän aikaa, mutta ei välttämättä omaa huonetta; mutta kirjoittaessaan kollektiivisessa tilassa häntä varmasti häirittiin vähemmän herkästi kuin kirjoittavaa naista.

KIRJEITÄ RISTIRIITOJEN SAARELTA

W. G. Sebald(1944-2001): Merkintöjä Korsikasta(Campo Santo, 2003). Suomentanut Oili Suominen(1941-). Tammi 2016, 71 sivua.

Varsin varhain kuolleen saksalaisen mestarin pienten jälkeenjääneiden kirjoitusten kokoelma muodostuu tuokiokuvista, joista Sebaldille ominaisesti menneisyys lomittuu nykyisyyteen, välillä selittäen sitä mutta usein muodostaen suoranaisen vastakohdan sille. Historia ei merkitse vain jatkuvuutta, vaan myös katkoksia, joissa menneisyyden ja nykyisyyden välillä ammottaa railo.

Korsikan osalta väestön elämäntapojen ja uskomustenkin näennäinen jatkuvuus peittää suuret muutokset saaren luonnossa ja eläimistössä, suurten metsien vähenemisen metsäsaarekkeiksi ja niissä eläneiden lajien kuolemisen sukupuuttoon ihmisen käsissä. Muuttumattomalta vaikuttava saari on näiltä osin äskettäisten historiallisten prosessien tuote.

Samalla tapaa vastakohtansa Napoleonin suvulle omistettu museo ja maininta attentaateista Ranskan hallintoa vastaan saarella; Ranskan historian merkkimiehen kotisaari pyristelee yhä irti Ranskan vallasta.

Näistä Sebaldin lyhyet kirjoitukset ottavat aiheensa. Pidemmät niistä ovat kuin matkailijan jälkimaailmalle lähettämiä kirjeitä, lyhyimmät kuin postikortteja. 

KIRJAILIJAN KASVUKERTOMUS

Gabriel Garcia Márquez(1927-2014): Mamá Granden hautajaiset. Kahdeksan kertomusta(Los Fúnerales de la Mamá Grande, 1962). Suomentanut Martti Brotherus(1942-). WSOY 1981, 152 sivua.

Varhaista Gabriel Garcia Márquezia, jossa alun realistiset novellit antavat tilaa lopun maagiselle realismille. Kyseessä voisi katsoa olevan novellikokoelman muodossa olevan kirjailijan kasvukertomuksen, oman äänen löytymisen - paitsi ettei se ole vielä varmaotteinen, vaan haparoiva, nimikkonovellin päättäessä kokoelman. Kirjailija ei ole vielä ja loppunovellin maagisen realistinen ote tuntuu loppua kohden pakotetulta. Kyseessä ei ole hereillä nähty kuumeinen harhauni, kuten kypsän Márquezin maagista realismia voisi kuvailla, vaan enemmän pakotettu fantasia.

Osa realistisimmista novelleista, kuten kokoelman avaava Tiistain siesta, vaikuttavat katkelmallisilta; kyseinen novelli päättyy lukijan näkökulmasta kesken, sen ei anneta kasvaa. Tässä kylässä ei ole varkaita on ehkä kokoelman hallituin novelli, kiireetön ja "luonnolliseen" loppuun päättyvä; vaikka paljon jää selittämättä novellin keskushenkilön toiminnasta, niin se on myös lähinnä klassista novellia - Márquezin ihannoima Faulkner olisi saattanut kirjoittaa hyvin tämäntapaisen novellin. Novelli, kokoelman pisin, on hallittu kokonaisuus. 

Päivä lauantain jälkeen on ehkä kokoelman heikoin novelli, triptyykki kolmen henkilön näkökulmasta joka selvästi olisi vaatinut lisää käsittelyä - joko sen olisi pitänyt antaa kasvaa laajempiin mittoihin, tai henkilöt ja heidän tarinansa olisi pitänyt sitoa toimivammin yhteen. Nyt junasta jäävä nuorukainen on omine tarinoineen kuin vieras katkelma upotettuna laajempaan jossa hänellä on vain rooli innoittaa ja tuoda ratkaisuun iäkkään papin oma tarina.