MURHA JOTA EI ESTETTY

Gabriel Garcia Márquez(1927-2014): Kuulutetun kuoleman kronikka(Cronica de una muerte anunciada, 1981). Käsikirjoituksesta suomentanut Martti Brotherus(1942-). WSOY 1982, 108 sivua.

Vastavihitty morsian palautetaan vanhempiensa kotiin häitä seuraavana aamuyönä, aviomiehen saatua selville ettei hän ole neitsyt, ja hänen veljensä lähetetään kostamaan perheen kärsimä häpeä - tappamalla naisen nimeämä mies, joka tämän mukaan olisi vietellyt hänet. 

Tämä on nuori, vauras naistenmies, jota ei ole kuitenkaan koskaan nähty naisen yhteydessä eikä hän ole tästä ollut kenenkään tieten kiinnostunut. Ehkä nainen nimesi hänet suojellakseen oikeaa rakastajaansa, jälkeenpäin mietitään.

Jälkeenpäin mietitään myös ennen kaikkea sitä, miksei murhaa jonka suuri osa pikkukaupungista tiesi tapahtuvaksi, estetty. Tappajat itse tekivät kaikkensa julkistaakseen suunnitelmansa, ilmeisesti siinä toivossa, että heitä estettäisiin. Mutta tapahtumilla on oma kulkunsa - ehkä heidän avittamansa jotka eivät pidä uhrista, kuten tyttärensä koskemattomuutta suojeleva uhrin äidin kodinhoitaja - ja kaikki etenee vääjäämättömästi kohti päätepistettä, ennalta kuulutettua kuolemaa.

Sattuma tai kohtalo ihmisten muodossa johtavat uhrin puukotettavaksi kotitalonsa ovea vasten sianteurastusveitsillä. Oliko todellisuudessa tapahtunut rikos (jota Márquez on käsitellyt vielä kuvitteellisemmassa muodossa useissa teoksissaan) pelkkä yhteensattumien ja ihmisten välinpitämättömyyden (ja pahantahtoisuuden) aikaansaannos? Vai kertooko se jotakin ihmiselämän vääjäämättömästä kulusta, jota on mahdotonta muuttaa?

ELÄKE JA KUKKO

Gabriel Garcia Márquez(1927-2014): Kukapa everstille kirjoittaisi(El coronel no tiene quien le escriba, 1961). Suomentanut Pentti Saaritsa(1941-). WSOY 1983, 99 sivua.

Lokakuusta joulukuuhun iäkäs eversti, puoli vuosisataa aiemmin käydyn sisällissodan veteraani, käy joka perjantai kysymässä postitoimistosta onko hänen toistakymmentä vuotta odottamansa eläkepäätös tullut ja hoitaa poliisin ampuman poikansa kukkoa.

Näiden kuukausien aikana eläkkeen odotus, joka on rytmittänyt everstin elämää vuosien ajan, hiljalleen menettää merkityksensä kukon rinnalla. Kukko korvaa eläkkeen sinä toivonlähteenä, josta eversti ammentaa voiman jatkaa elämää eteenpäin yhdestä köyhästä, merkityksettömästä päivästä toiseen.

Kukko on taistelukukko, everstin poika oli aktivisti joka ammuttiin koska hän liimasi poliittista julistetta ja hänen työ- ja aatetoverinsa toivovat että kukon voitto tammikuussa alkavissa kukkotappeluissa olisi moraalinen voitto heidän puolueelleen. Everstin astmasta kärsivä vaimo haluaa, että kukko myytäisiin heti jotta he saisivat rahaa ruokaan.

Everstin puolueen ainoa sisällissodista ja puhdistuksista selvinnyt johtomies, don Sabas, sanoo kukon olevan yhdeksänsadan peson hintainen. Iäkäs pariskunta laskee selviävänsä sillä kolme vuotta ja eversti lähtee myymään kukkoa don Sabasille. Tämä (jatkomyyntiä ja voittoa ajatellen, everstille kerrotaan) tarjoaa vain neljäsataa pesoa, mutta antaa ennakkoa - pöytään saadaan ruokaa.

Lopussa eversti joutuu kohtaamaan ristiriidan kylän odotusten, vaimonsa toiveiden ja heidän taloudellisen tilanteensa välillä - ja kohtaamaan poliisin, joka ampui hänen poikansa ja osoittaa häntä itseään vuorostaan kiväärillä. Näiden ristipaineessa hän tekee päätöksensä:

- Sano mitä me syömme...

- Paskaa.

SUKUPUOLIROOLIT TEKIVÄT KIRJAILIJAN

Virginia Woolf(1882-1941): Oma huone(A Room of One's Own, 1928). Suomentanut Kirsti Simonsuuri(1945-). Kolmas painos, Tammi 1999, 155+1 sivua.

Vaikka miesten valta yhteiskunnassa vähenee ja perinteiset sukupuoliroolit muuttuvat - niin kodin sisällä kuin sen ulkopuolella - voitaneen todeta että perheellisen naiskirjailijan mahdollisuus toteuttaa kutsumustaan on edelleen ajallisesti ja tilallisesti, vaikkei ehkä enää taloudellisesti, rajoittunut. Tässä mielessä itse lapsettoman Woolfin (olisiko hänellä ollut aikaa kirjoittaa jos hän olisi kantanut, synnyttänyt ja kasvattanut ajalle tavanomaiset puolisen tusinaa lasta?) klassikko puhuttelee edelleen muuten kuin kirjallisuushistorian, naistutkimuksen ja kulttuurihistorian osalta.

Kirjailijalle aika, oma aika, on vielä kalliimpaa kuin normaalille ihmiselle koska hermojen lepuuttamisen ja henkisten voimavarojen keräämisen sijaan hänen täytyy noina hetkinä kuluttaa niitä. Ei levätä ja rauhoittua, vaan luoda ja hioa. Mieskirjailijalle aikaa on yhä enemmän, kaikkein tasa-arvoisimpia ja harvinaisimpia etenkin jälkikasvun omaavia suhteita huolimatta - voidaan sanoa, että naiskirjailijan tunti on 45 minuuttia. (Onko se 45, on sivuseikka; joka tapauksessa se on vähemmän kuin miehen 60 minuuttia.)

Mitä Woolfin kirjallisuushistorialliseen aiheensa taustoittamiseen tulee, niin voimme todeta, että naiskirjailijoita oli enemmän kuin hän antaa ymmärtää ja heitä oli aiemmin. Toki heitä oli vähän, toki he tulivat ennen 1700-lukua lähes kokonaan yläluokasta ja heidän tuotantonsa löysi harvemmin tiensä painettavaksi ja sai pienemmän yleisön. Tässä mielessä vauraus (joka ostaa palvelijoita ja lastenhoitajia) toi sekä (aviomiehen hallinnoimaa) taloudellista pohjaa ja sen kautta ajallista tilaa varhaisille aatelisille naiskirjailijoille.

Mitä omaan huoneeseen tulee, niin oma huone itsessään on käsite joka olisi ollut vaikea ymmärtää ennen samaista 1700-lukua joka näki yksilöllisyyden ja yksilöllisyyden kasvun. Mieskirjailijalla oli enemmän aikaa, mutta ei välttämättä omaa huonetta; mutta kirjoittaessaan kollektiivisessa tilassa häntä varmasti häirittiin vähemmän herkästi kuin kirjoittavaa naista.

KIRJEITÄ RISTIRIITOJEN SAARELTA

W. G. Sebald(1944-2001): Merkintöjä Korsikasta(Campo Santo, 2003). Suomentanut Oili Suominen(1941-). Tammi 2016, 71 sivua.

Varsin varhain kuolleen saksalaisen mestarin pienten jälkeenjääneiden kirjoitusten kokoelma muodostuu tuokiokuvista, joista Sebaldille ominaisesti menneisyys lomittuu nykyisyyteen, välillä selittäen sitä mutta usein muodostaen suoranaisen vastakohdan sille. Historia ei merkitse vain jatkuvuutta, vaan myös katkoksia, joissa menneisyyden ja nykyisyyden välillä ammottaa railo.

Korsikan osalta väestön elämäntapojen ja uskomustenkin näennäinen jatkuvuus peittää suuret muutokset saaren luonnossa ja eläimistössä, suurten metsien vähenemisen metsäsaarekkeiksi ja niissä eläneiden lajien kuolemisen sukupuuttoon ihmisen käsissä. Muuttumattomalta vaikuttava saari on näiltä osin äskettäisten historiallisten prosessien tuote.

Samalla tapaa vastakohtansa Napoleonin suvulle omistettu museo ja maininta attentaateista Ranskan hallintoa vastaan saarella; Ranskan historian merkkimiehen kotisaari pyristelee yhä irti Ranskan vallasta.

Näistä Sebaldin lyhyet kirjoitukset ottavat aiheensa. Pidemmät niistä ovat kuin matkailijan jälkimaailmalle lähettämiä kirjeitä, lyhyimmät kuin postikortteja. 

KIRJAILIJAN KASVUKERTOMUS

Gabriel Garcia Márquez(1927-2014): Mamá Granden hautajaiset. Kahdeksan kertomusta(Los Fúnerales de la Mamá Grande, 1962). Suomentanut Martti Brotherus(1942-). WSOY 1981, 152 sivua.

Varhaista Gabriel Garcia Márquezia, jossa alun realistiset novellit antavat tilaa lopun maagiselle realismille. Kyseessä voisi katsoa olevan novellikokoelman muodossa olevan kirjailijan kasvukertomuksen, oman äänen löytymisen - paitsi ettei se ole vielä varmaotteinen, vaan haparoiva, nimikkonovellin päättäessä kokoelman. Kirjailija ei ole vielä ja loppunovellin maagisen realistinen ote tuntuu loppua kohden pakotetulta. Kyseessä ei ole hereillä nähty kuumeinen harhauni, kuten kypsän Márquezin maagista realismia voisi kuvailla, vaan enemmän pakotettu fantasia.

Osa realistisimmista novelleista, kuten kokoelman avaava Tiistain siesta, vaikuttavat katkelmallisilta; kyseinen novelli päättyy lukijan näkökulmasta kesken, sen ei anneta kasvaa. Tässä kylässä ei ole varkaita on ehkä kokoelman hallituin novelli, kiireetön ja "luonnolliseen" loppuun päättyvä; vaikka paljon jää selittämättä novellin keskushenkilön toiminnasta, niin se on myös lähinnä klassista novellia - Márquezin ihannoima Faulkner olisi saattanut kirjoittaa hyvin tämäntapaisen novellin. Novelli, kokoelman pisin, on hallittu kokonaisuus. 

Päivä lauantain jälkeen on ehkä kokoelman heikoin novelli, triptyykki kolmen henkilön näkökulmasta joka selvästi olisi vaatinut lisää käsittelyä - joko sen olisi pitänyt antaa kasvaa laajempiin mittoihin, tai henkilöt ja heidän tarinansa olisi pitänyt sitoa toimivammin yhteen. Nyt junasta jäävä nuorukainen on omine tarinoineen kuin vieras katkelma upotettuna laajempaan jossa hänellä on vain rooli innoittaa ja tuoda ratkaisuun iäkkään papin oma tarina.

LUONTOA ETSIMÄSSÄ

Italo Calvino(1923-1985): Marcovaldo eli vuodenajat kaupungissa(Marcovaldo ovvero Le Stagioni in città, 1963). Suomentanut Jorma Kapari(1937-1991). Toinen painos, Tammi 2010. 143 sivua.

Italo Calvinon Marcovaldon tarinat liikkuvat arkipäivän ongelmista (ja satunnaisista, yllättävistä iloista) sadunomaisiin urbaaneihin kertomuksiin - jotka kuitenkaan eivät riko realismin sääntöjä - kunnes viimeisissä tarinoissa ylitetään tämä raja, ensin hetkellisesti ja sitten, mahdollisesti, pysyvästi. Jännite realismin ja fabulismin, ja toisaalta kaupungin ja luonnon välillä, on läsnä kaikissa tarinoissa, joko pääjuonena tai sivujuonteena.

Marcovaldo on itse, maaseudulta saapuneena, taajaan etsimässä luontoa ja kontaktia siihen, vaikkakin vain hyötyäkseen siitä, kun taas hänen lapsensa (joiden lukumäärä vaihtelee neljästä kuuteen) kuvataan siitä vieraantuneina - ja yhden pojan tapauksessa, hetken mielijohteesta tehty yritys siirtyä elämään maaseudulla osoittaa siihen liitetyt toiveet kuvitelmiksi: Maaseudullakin odottaa vain jatkuva työ, joka ei anna mahdollisuutta nauttia elämästä.

Hetkelliset yhteydet luontoon ja laajempaan todellisuuteen johtavat lyhyistä menestyksistä huolimatta epäonnistumiseen ja paluuseen arkipäiväiseen kaupunkielämään, kunnes kahdella viimeisellä sivulla ihmisten kaupunki jaa tääkse - mutta niin jää myös Marcovaldo perheineen, osaksi todellisuutta josta he eivät kykene irtaantumaan ja jättämään sitä taakseen, toiveistaan ja haaveistaan huolimatta.

JÄTTILÄISEN VARJOSSA

Hiljaiset vuoret, kirkas kuu. Klassista kiinalaista luontorunoutta. Valikoinut ja suomentanut Tero Tähtinen(1978-). Tallinna: Savukeidas 2016, 197+3 sivua.

Tähtisen kokoelmalla on kiinaa osaamattomalle, mutta Suomessa kiinankielestä tehtyjen käännösten historian tuntevalle kaksi merkittävää ongelmaa, jotka liittyvät toisiinsa ja molemmat vaikuttavat Tähtisen tekemiltä tietoisilta valinnoilta.

Lähes kaikki hänen käännöskokoelmassaan olevat runot on jo käännetty suomeksi ennestään ja hän ei missään tuo tätä esille, ja hän pyrkii liittämään itsensä ulkomaiseen käännösperinteeseen ja häivyttämään tietoisuuden suomalaisesta käännösperinteestä, etenkin Pertti Niemisen(1929-2015) mittavasta käännöstyöstä.

Niemisen yli puolivuosisataa kestänyttä kääntäjäntyötä kiinasta suomeksi tietämätön olettaisi hänet vain yhden esseekokoelman kirjoittajaksi Tähtisen kommenttien perusteella. On ilmiselvää, ettei Tähtinen halua ohjata lukijoitaan Niemisen runokäännösten pariin - ehkä siksi, että vertailu hänen ja Niemisen samoista runoista tekemien käännösten perusteella osoittaa Niemisen käännösten olevan sujuvampaa runoutta verrattuna Tähtisen ajoittain töksähteleviin sanavalintoihin.

Kiinaa osaamaton ei voi arvioida onko Tähtinen lähempänä alkuperäistekstiä, tavoittaako hän sen tarkemmin. Mutta oli niin tai ei, vaikka hänen runokäännöksistään sinällään nauttii, hänen laajasta kommenttiosuudestaan jää paha maku. Hänen olisi joko kannattanut jättää jälkensä suomalaiseen kiinasta tehtyjen käännösten käännösperinteeseen kääntämällä ennestään kääntämättömiä runoja tai tuoda lukijoille ilmi, että hän tallaa jo kertaalleen käytyä polkua, ja selittää lukijalle miksi hän niin tekee ja miten hänen käännöksensä eroavat aiemmista - yksinkertaisesti, mikä on niiden ja tämän käännöskokoelman oikeutus.

Nyt Tähtisen työstä jää maku, ettei hän uskalla asettaa omia runokäännöksiään aiemmin samoista runoista suomeksi tehtyjen käännösten rinnalle ja piilottaa tämän käännösperinteen lukijoiltaan, ja ohjaa heitä sen sijaan lähinnä englanninkielisiin käännöksiin. Tämä viestii epävarmuudesta koskien hänen luottamustaan tekemiinsä käännöksiin. Jos hän uskoisi tehneensä hyvää työtä, hän ei epäröisi kehottaa lukijoitaan vertaamaan hänen tekemiään käännöksiä aiempiin suomennoksiin.