Vaikka miesten valta yhteiskunnassa vähenee ja perinteiset sukupuoliroolit muuttuvat - niin kodin sisällä kuin sen ulkopuolella - voitaneen todeta että perheellisen naiskirjailijan mahdollisuus toteuttaa kutsumustaan on edelleen ajallisesti ja tilallisesti, vaikkei ehkä enää taloudellisesti, rajoittunut. Tässä mielessä itse lapsettoman Woolfin (olisiko hänellä ollut aikaa kirjoittaa jos hän olisi kantanut, synnyttänyt ja kasvattanut ajalle tavanomaiset puolisen tusinaa lasta?) klassikko puhuttelee edelleen muuten kuin kirjallisuushistorian, naistutkimuksen ja kulttuurihistorian osalta.
Kirjailijalle aika, oma aika, on vielä kalliimpaa kuin normaalille ihmiselle koska hermojen lepuuttamisen ja henkisten voimavarojen keräämisen sijaan hänen täytyy noina hetkinä kuluttaa niitä. Ei levätä ja rauhoittua, vaan luoda ja hioa. Mieskirjailijalle aikaa on yhä enemmän, kaikkein tasa-arvoisimpia ja harvinaisimpia etenkin jälkikasvun omaavia suhteita huolimatta - voidaan sanoa, että naiskirjailijan tunti on 45 minuuttia. (Onko se 45, on sivuseikka; joka tapauksessa se on vähemmän kuin miehen 60 minuuttia.)
Mitä Woolfin kirjallisuushistorialliseen aiheensa taustoittamiseen tulee, niin voimme todeta, että naiskirjailijoita oli enemmän kuin hän antaa ymmärtää ja heitä oli aiemmin. Toki heitä oli vähän, toki he tulivat ennen 1700-lukua lähes kokonaan yläluokasta ja heidän tuotantonsa löysi harvemmin tiensä painettavaksi ja sai pienemmän yleisön. Tässä mielessä vauraus (joka ostaa palvelijoita ja lastenhoitajia) toi sekä (aviomiehen hallinnoimaa) taloudellista pohjaa ja sen kautta ajallista tilaa varhaisille aatelisille naiskirjailijoille.
Mitä omaan huoneeseen tulee, niin oma huone itsessään on käsite joka olisi ollut vaikea ymmärtää ennen samaista 1700-lukua joka näki yksilöllisyyden ja yksilöllisyyden kasvun. Mieskirjailijalla oli enemmän aikaa, mutta ei välttämättä omaa huonetta; mutta kirjoittaessaan kollektiivisessa tilassa häntä varmasti häirittiin vähemmän herkästi kuin kirjoittavaa naista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti