JÄTTILÄISEN VARJOSSA

Hiljaiset vuoret, kirkas kuu. Klassista kiinalaista luontorunoutta. Valikoinut ja suomentanut Tero Tähtinen(1978-). Tallinna: Savukeidas 2016, 197+3 sivua.

Tähtisen kokoelmalla on kiinaa osaamattomalle, mutta Suomessa kiinankielestä tehtyjen käännösten historian tuntevalle kaksi merkittävää ongelmaa, jotka liittyvät toisiinsa ja molemmat vaikuttavat Tähtisen tekemiltä tietoisilta valinnoilta.

Lähes kaikki hänen käännöskokoelmassaan olevat runot on jo käännetty suomeksi ennestään ja hän ei missään tuo tätä esille, ja hän pyrkii liittämään itsensä ulkomaiseen käännösperinteeseen ja häivyttämään tietoisuuden suomalaisesta käännösperinteestä, etenkin Pertti Niemisen(1929-2015) mittavasta käännöstyöstä.

Niemisen yli puolivuosisataa kestänyttä kääntäjäntyötä kiinasta suomeksi tietämätön olettaisi hänet vain yhden esseekokoelman kirjoittajaksi Tähtisen kommenttien perusteella. On ilmiselvää, ettei Tähtinen halua ohjata lukijoitaan Niemisen runokäännösten pariin - ehkä siksi, että vertailu hänen ja Niemisen samoista runoista tekemien käännösten perusteella osoittaa Niemisen käännösten olevan sujuvampaa runoutta verrattuna Tähtisen ajoittain töksähteleviin sanavalintoihin.

Kiinaa osaamaton ei voi arvioida onko Tähtinen lähempänä alkuperäistekstiä, tavoittaako hän sen tarkemmin. Mutta oli niin tai ei, vaikka hänen runokäännöksistään sinällään nauttii, hänen laajasta kommenttiosuudestaan jää paha maku. Hänen olisi joko kannattanut jättää jälkensä suomalaiseen kiinasta tehtyjen käännösten käännösperinteeseen kääntämällä ennestään kääntämättömiä runoja tai tuoda lukijoille ilmi, että hän tallaa jo kertaalleen käytyä polkua, ja selittää lukijalle miksi hän niin tekee ja miten hänen käännöksensä eroavat aiemmista - yksinkertaisesti, mikä on niiden ja tämän käännöskokoelman oikeutus.

Nyt Tähtisen työstä jää maku, ettei hän uskalla asettaa omia runokäännöksiään aiemmin samoista runoista suomeksi tehtyjen käännösten rinnalle ja piilottaa tämän käännösperinteen lukijoiltaan, ja ohjaa heitä sen sijaan lähinnä englanninkielisiin käännöksiin. Tämä viestii epävarmuudesta koskien hänen luottamustaan tekemiinsä käännöksiin. Jos hän uskoisi tehneensä hyvää työtä, hän ei epäröisi kehottaa lukijoitaan vertaamaan hänen tekemiään käännöksiä aiempiin suomennoksiin.

WILSON TUCKER: THE LINCOLN HUNTERS

Wilson Tucker(1914-2006): The Lincoln Hunters. Ace Books i.p. (1. painos 1958), 192 sivua.

Aikamatkustustarina joka tyytyy olemaan keskinkertainen. Tulevaisuuden maailma, josta päähenkilö tulee, on luonnosteltu varsin kevyesti vastakohdaksi menneisyydelle, josta puuttuu syvällisempi ajankuvaus. Se, että tulevaisuus on selvästi dystopia jossa Lincolnin ihanteet (romaanissa on kyse Lincolnin aidon, kadonneen puheen jäljittämisestä) on menetetty, tuo romaaniin ironiaa. 

Se, ettei tulevaisuuden dystopiaa ja sen oma pakkotyöjärjestelmä voi kumoutua Lincolnin puheen avulla kertoo joko menetetystä mahdollisuudesta romaanin kehittämisen suhteen tai kirjailijan tarkoituksellisesta päätöksestä välttää optimismi tältä osin; Isaac Asimovin käsissä vastaava menetetty yhdysvaltalainen dokumentti sai jokseenkin tahattoman koomiset mittasuhteet romaanin Tähdet kuin tomua(2011; The Stars, Like Dust, 1951) lopussa.

Vihjaus siitä, että päähenkilön vaikeudet voisivat olla jollakin tapaa hänen ihastuksensa (ja romaanin ainoan naishahmon) kosto jää vain vihjaukseksi. 

Juoni on kuitenkin ennalta nähtävissä kokonaisuudeltaan ja yksittäisiltäkin osiltaan aina kadonneen ryhmän jäsenen löytymispaikkaa myöten ja romaanin loppu on sen oman aikamatkustekniikan kannalta ei vain paradoksi vaan mahdoton paradoksi. On selvää, kumman version päähenkilöstä olisi pitänyt selviytyä, eikä se ole eloonjäävä.

Ehkä aiempi pessimismi romaanissa oli se hinta, jonka kirjailija maksoi saadakseen optimistisen lopun päähenkilölleen, rikkoen itse asettamansa logiikan.

Kuitenkin loppu sellaisenaan on myös klisee, nostalginen pako parempaan menneisyyteen totalitaarisesta tulevaisuudesta jota ei kyetä tai rohjeta muuttamaan päähenkilöön toimesta. Vaikka päähenkilön osalta tämä vaikuttaakin tahattomalta, voidaan sanoa sen toteuttavan hänen alitajuisen tahtonsa. Tässä lähestytään Clifford D. Simakin(1904-1988) sentimentaalisuutta, vaikka ollaankin Illinoisissa Wisconsinin sijaan.

BRIAN ALDISS: GALAXIES LIKE GRAINS OF SAND

Brian Aldiss: Galaxies Like Grains of Sand. Signet i.p. (1. painos 1960), 144 sivua. Alkuperäiset novellit julkaistiin vuosina 1957-58.

Kyseessä on erillisistä novelleista, jotka alunperin vaikuttavat kuuluneen useampaankin eri löyhään tulevaisuudenhistoriaan, koottu kokonaisuus. Niitä nitoo yhteen selittävät osiot novellien välissä, jotka milloin vesittävät edeltävän novellin ja milloin taas ylittävät sen visioissaan. 

Aikajana ulottuu satoja miljoonia vuosia lähitulevaisuuden maailman- ja kuunpalosta A. E. Van Vogtilta(1912-2000) selvästi vaikutteita saaneeseen Visiting Amoeba(1957), visioon ihmiskunnan ja Linnuradan lopusta pysyvän tilan maailmankaikkeudessa jota selvästi ohjaa jokin määrittelemätön ylempi taho oli se sitten kohtalo tai jumaluus.

Osa novelleista toimii varsin hyvin vielä nykyäänkin omana kokonaisuutenaan kuten Secret of a Mighty City(1958), mutta niiden yhteisen' ongelmana on se, että kokonaisuutena ja visiona kaukaisesta tulevaisuudesta ne eivät toimi. Ihmiskunta ei muutu, ihmisluonto ei muutu, eikä ihmisten kulttuurikaan juuri ytimeltään muutu novelleissa vaan vain toistaa itseään kymmenien miljoonien vuosien vieriessä ohi.

Tämä ihmisluonnon muuttumattomuus ei kuitenkaan ole selvästikään tarkoituksellinen teema tai pohjavire, vaan osoitus kirjailijan mielikuvituksen ja oman vision rajoista kirjoittamishetkellä. Van Vogtin lisäksi novelleista tulee mieleen esimerkiksi John Wyndhamin(1903-1969) varhaistuotanto. 

BRIAN ALDISS: THE EQUATOR AND SEGREGATION

Brian Aldiss(1925-2017): The Equator and Segregation. New English Library 1973(1. painos 1958), 127 sivua.

Aldissin kaksi pitkää, varhaista novellia julkaistiin ensimmäisen kerran yhdessä vuonna 1958. Kumpikaan ei ole sinällään merkittävä, mutta tarinoista parempi Segregation viittaa eteenpäin Aldissin romaaniin Pimeät valovuodet(1982; The Dark Light Years, 1964). 

Ihminen on tuhoava, myyttejä luova voima ja niin taantuvat kuin nousevat alkuperäislajit

joutuvat väistymään ihmiskunnan tieltä, jonka edustajat pakenevat henkilökohtaista vastuutaan novellin planeetan älykkäitä lajeja odottavan kohtalon suhteen tutulla tekosyyllä: Ihmiskunta tarvitsee elintilaa ja he itse tekevät vain työtään.

The Equator edustaa 'Keltaista vaaraa' avaruudesta, kuten moni Jack Vancen(1916-2013) romaani ja novelli.

Jaavalle asettuneet muukalaiset Alfa Centaurista kuvataan aasialaisen näköisenä ulkomuodoltaan ja heitä vastustaa yksinäinen, brittiläinen sankari, joka joutuu kamppailemaan myös byrokratian kanssa. Uhkana häämöttää Alfa Centaurista lähestyväksi väitetty muukalaisten hyökkäyslaivasto.

Varsin heikko The Equator vaikuttaa lähinnä romaanin raakileelta, jota kirjailija ei ole kyennyt tai vaivautunut venyttämään pitempään muotoon. Siinä on hyvin vaikea nähdä kirjailijaa, joka pian sen jälkeen kirjoitti jo tieteiskirjallisuuden klassikoita. 

FRANK BELKNAP LONG: PIMEÄN PELKO

Frank Belknap Long(1901-1994): Pimeän pelko. Nykylehdet Oy 1981, 144 sivua. Sisältää puolet kokoelmasta Night Fear(1979). Ei suomentajan nimeä. 

Suomalainen Pimeän pelko(1981) -kokoelma jättää puolet pois alkuperäiskokoelman Night Fear(1979) kuudestatoista novellista vuosilta 1925-1953; jostakin tuntemattomasta syystä alkuperäiskokoelman kuuluisin novelli, H. P. Lovecraftin(1890-1937) Cthulhu Mythokseen kuuluva It Horror From The Hills(1931) kuuluu näihin. Vuonna 1981 Lovecraft oli toki jokseenkin tuntematon suuruus Suomessa.

Mitä jää jäljellä on kahdeksan tieteis- ja fantasianovellia vuosilta 1940-53. Kauhuksi mitään niistä ei voi sanoa.

Ne ilmestyivät aikanaan pulp-lehdissä ja edustavat niiden keskivertotasoa; hyvän ammattikirjailijan ilman suurempaa kunnianhimoa tekemiä töitä, joista kenties Mies tyhjästä(The Unfinished, 1951) ja hieman Ray Bradburyn(1920-2012) Mars-novelleja muistuttava Kaksinaamaiset(Two Face, 1950) ovat parhaimpia.

Niitäkin kuitenkin vaivaa kokoelman novelleille tyypillinen arvattavuus, novellin ratkaisukohtana toimiva yllätyskäänne on yleensä helppo nähdä ennalta, ja jolloin sen tarkkaa yksityiskohtaa ei voikaan arvata ("Vaakatasoja"; "The Horizontals", 1940), on kyseessä lainaus tai ehkä pikemminkin kunnianosoitus H. G. Wellsille(1866-1946).

Thomas Bernhard: Kyllä

Thomas Bernhard(1931-1989): Kyllä(Ja, 1978). Suomentanut Olli Sarrivaara. Lurra Editions 2013, 135 sivua.

Bernhardin pienoisromaani muodostuu pettymykseksi, jonka päävaikutelmaksi jäävät keskeneräisyys ja perin alkeellinen "virhe" - Bernhard kertoo, eikä näytä. Pitkällisen alustamisen jälkeen teoksessa tapahtuu nopeasti tehty kiiruhtaminen jokseenkin ennalta arvattavaan lopputulokseen ja yritys rinnastaa kaksi päähenkilöä ei toimi.

Kertoja on itse eristäytynyt, epäuskottavasti tutkijaksi kuvattu peri-bernhardilainen hahmo, hänen kohtaamansa "persiatar" taas eristetään ja alistuu siihen, seuraten valmiiksi kirjoitetun "koston" käsikirjoitusta. Kertoja ei saa otetta elämäänsä ja tavoitteisiinsa, kun taas "persiatar" on omat tavoitteensa sekä paradoksaalisesti hylännyt ja saavuttanut, hänet hylkäävän kumppaninsa kautta. Lopussa hän myös (ehkä) kykenee valitsemaan itse oman kohtalonsa, toisin kuin Bernhardia itseään kuvastava kertoja.

Teoksessa keskeneräiseksi jäävä talo ei kohoa sen enempää keskeneräisten elämien vertauskuvaksi kuin vakuuttavaksi juonenkäänteeksikään, koska juonenkäänteenä se tulee nopeassa kiiruhtamisessa teoksen loppuunsaattamiseksi, jossa kertoja edellä mainitusti selittää, eikä näytä.

Bernhardille on selvästi tullut kiire saada loppuun käsiin hajoava teos, eikä teos yllä aiemmin lukemieni Bernhard-suomennosten tasolle. 

Martin Glaz Serup: Kenttä. Runoja

Martin Glaz Serup(1978-): Kenttä. Runoja(Marken, 2010; The Field, 2010). Suomentaneet Esa Mäkijärvi ja Oscar Rossi. Savukeidas 2014, 110+1 sivua.

Hyvin... tanskalainen runokokoelma - tai pikemminkin minieepos "kentästä", joka on kaikin puolin keskinkertainen, tasapaksu mutta tässä omassa keskiluokkaisessa pikkuporvarillisuudessaan myös tasapainoinen henkilö. Ristiriitoja hän kokee vain ihmetellessään maailmaa ympärillään, mitään sisäisiä ongelmia hänellä ei voi sanoa olevan. Hän on siis stereotyyppisen tanskalainen. 

Se, että kyseessä on "kenttä", on vain absurdi heitto, jota ei mitenkään käytetä tämän jälkeen. Ehkä siinä on yrityksenä kuvata henkilön luonnetta? Laakea, selvät rajat ja ei paljon mitään niiden sisällä. 

Kuitenkin, kyseessä on vain heitto, kuten monet lyhyet runot tai pikemminkin aforismit, jotka vaihtelevat pitempien proosarunojen kanssa. Kokonaisvaikutelma on varsin mitättömän ja ongelmattoman keskiluokan jäsenen sisäinen maisema; hän on hieman tuuliajolla, muttei koskaan niin paljon, etteikö ranta olisi näkyvissä, eikä myrsky koskaan nouse.

Koska tämä minieepos kertoo pohjimmiltaan elämänsä tyytyväisestä ja tasapainoisesta, keskiluokkaisesta ja keskinkertaisesta henkilöstä, se ei yllä eikä edes ilmeisesti tavoittele mitään sen suurempaa kuin ajoittaista hiljaista huumoria maailman, sen tapojen ja tapahtumien edessä.

Toisen kääntäjän jälkisanojen mukaan "kenttiä" olisi teoksessa kaksi; tämä ei ole mitenkään suoraan havaittavissa itse tekstistä sitä lukiessa.